Puhtaasti yleisömäärillä mitattuna hänen elokuvansa ovat houkutelleet saleihin yli puolitoistamiljoonaa katsojaa. Lukema on maan nykyohjaajista korkeimpia.

Karukosken elokuvia voi myydä hänen omalla nimellään, mikä ei ole ollenkaan tavallista meikäläisillä markkinoilla.

LUULEN, että Karukosken varsinaista osaamista on rakennelle toisinaan raskaistakin teemoista tunneilmaisultaan riittävän selkeäpiirteistä pintaa niin, että yleisö voi lähteä salista jatkamaan illanviettoa ilman sielua särkeviä haavoja tai repivää muistijälkeä.

Edes hänen yhteiskunnallisimmat ohjauksensa eivät rakennu synkälle paatokselle, murheelle tai ranteidenviiltelylle.

Minun mielestäni ohjaajan englanninkielinen ja viihteelle avoimesti ovensa avannut Tolkien (2019) on hänen parhaitaan, mutta taloudellinen floppi taisi puhaltaa ilmat pois enemmästä Hollywood-urasta.

Tällä hetkellä vihmoo vastaan. Netflixille tehty Pikku Siperia (2025) ja nyt ensi-iltansa saava Rakkautta ja virtahepoja (2026) ovat kuin työvelvoitteesta veivattua pakkopullaa, josta ei huomaa uran alkupään intohimoa.

Uutuus vaikuttaa lähinnä tarjonneen tekijöille mukavan matkan etelään. Siinä merenrannalle kokoontuneen hääseurueen kaksi vierasta havaitsee toisissaan muutakin kuin vain jaetun Kreikan loman, mutta perheenisän (Aku Sipola) vaimon (Jenni Vartiainen) läsnäolo asettaa esteitä parin soidinmenoille.

Tai niin luulisi, sillä kaksikko päätyy kerta toisensa jälkeen muista erilleen kenenkään juuri kiinnittämättä asiaan huomiota tai puolisonkaan siitä närkästymättä. Keskustelut syvenevät tai niiden on tarkoitus esittää syventymistä juhlien jatkuessa pitkälle iltaan ja tummuvaan yöhön.

Jenni Vartiaisen itsekäs Leena jää sivuosaan lemmenpelissä. Kuva Marilena Grispou / Yellow Film & TV

NÄIN heikoin eväin kyhätylle euromössölle ei silti keksi mitään muuta motiiveja kuin taloudellisia, mutta elokuva perustuu Emmi-Liia Sjöholmin romaaniin Virtahevot (2002), joka rakentuu pelkästä dialogista.

Valkokankaalle siirrettynä kohtaukset latistuvat seisahtuneen koreileviksi mainostuokioiksi ja henkilöt oletetun draaman kaaren kulisseiksi.

Heikoimmin Karukoski onnistuu Sipolan esittämän Toukon luonnehdinnassa. Tyylitietoisena liikehtivä miekkonen latistetaan uraputkessa lastensa varhaisnuoruuden eläneen laulajavaimonsa alistamaksi koti-isäksi, joka mukamas vasta nyt karaistuu arvonsa tuntevaksi könsikkääksi ja hurmuriksi.

Mikään hänen myötäilevässä persoonassaan tai kuvatussa taustassaan ei kuitenkaan puolla äkkivääriä liikkeitä salaperäisen Eevin (Pihla Viitala) suuntaan – siihen Touko on aivan liian passiivinen ja vastuullinen henkilö.

Näin elokuva ajautuu ujuttamaan käärmettä pyssyyn. Harmillisesti siipan määrätietoinen vaimokin jätetään kaikessa kulmikkuudessaan ja mahdollisessa myrkyllisyydessään silkaksi sivuhenkilöksi kolmiodraamassa, joka on sitä vain paperilla. Irtitot eivät ole kaivattuja repäisyjä vaan lapsista huolimatta korkeintaan puolivillaisia horjahduksia.

Nyhverön ja naarasleijonan aikuisten sadun voisi painaa postikorttiin ja lähettää kotiin.